Lontoo; kuvauspäivien jälkeen

Kävimme kuvaamassa pisto-ohjelman Lontoossa kolmen luokkatoverini kanssa. London AnimeCon oli kuvattava tapahtumamme, mutta sen loputtua sunnuntaina alkoi vapaa-aikamme. Olimme ottaneet pari lisäpäivää itsellemme, ihan vain lomaillaksemme. Tässä postauksessa kerronkin noista parin päivän tuomista uusista kokemuksista Lontoosta. London AnimeConista teen ihan oman postauksen, koska siitä on jo yksin tosi paljon kerrottavaa.

Koko reissun ajan kotinamme toimi Journey's Hostel -niminen hostelli King's Crossilla. Hostelli valittiin ensisijaisesti sen takia, koska se oli toinen virallinen London AnimeConiin osallistuvien yöpymispaikka. Plus se sijaitsi vain kahden metroaseman päässä tapahtumasta, joten se oli luonnollinen vaihtoehto. 

Hinnaltaan hostelli oli kalleimmillaan perjantaiyönä, jolloin se maksoi 30 puntaa. Sen jälkeen yöt olivat noin 20 puntaa. Varasimme meille yhden huoneen kokonaan omaan käyttöömme, joka osottautui ihan käyväksi toimintasuunnitelmaksi. Ensinnäkin se oli ihan hyvä turvakeino kaikkien kameroiden takia, mutta myöskin sen takia, että viiden hengen huone oli aika pieni. Nauroimme sille, että luulimme tulleemme vahingossa komeroon aluksi. Hyvällä porukalla ahdas tila ei haitannut, mutta huoneen jakaminen täysin vieraan kanssa voisi ahdistaa.

Tilat olivat siistejä, mutta koko rakennus oli labyrintti. Vähän aikaa kesti oppia kulkemaan siellä ja löytämään esimerkiksi suihkut, jotka olivat muuten aika heikot tehoiltaan. Hostellin parhaimpia puolia oli 24/7 palvelutiskillä ollut henkilökunta, joka oli avaamassa oven yölläkin jos ei tiennyt päivällä vaihdettua ovikoodia. Tiskiltä sai myös ostettua kaikkia mahdollisia hygieniatarvikkeita ja pyyhkeiden vuokrausjärjestelmä oli mahtava. 5 puntaa vastaan sait pyyhkeen ja kun veit pyyhkeen takaisin, sait rahasi takaisin. Tälläinen jokaiseen hostelliin. Plussaa oli myös hyvät petivaatteet. Lontoossa on monessa paikassa kolea nukkua, kuten myös tässä hostellissa, mutta yöllä ei tullut kylmä kun kömpi peiton alle.

Hostellissa sai yleisissä tiloissa oleskella aamuneljään asti, jonka jälkeen pyydetään ystävällisesti nukkumaan. Äänet kuuluu oleskelutilasta hyvin, riippuen tietenkin kuinka lähellä huone on sitä. Meitä äänet eivät haitanneet, koska olimme itse mukana tutustumassa ihmisiin.

Suunnistimme ensimmäisenä vapaapäivänämme Camden Towniin, koska useimmat meistä eivät olleet ennen käynneet siellä. Eikä minua haitannut mennä sinne uudestaan. En mahda sille mitään, mutta minun oli pakko käydä taas Amy Winehousen lembibaarissa. Söimme siellä aivan ihanat piiraat ja saimme tosi hyvää palvelua. Vaikka tarjoilija unohtikin meidät aluksi kokonaan pöytään, hän yritti parhaansa mukaan korvata erehdyksensä. Suussasulavien piiraiden ja hyvän palvelun jälkeen oli hyvä lähteä ostoksille.

Camden Town

Ostin itselleni korsetin Burleska nimisestä kojusta. Hintaa korsetilla oli 40 puntaa ja siinä on aivan ihan taskukello ja sille tasku. 

Kävimme myös Cyberdogissa. Olen ihan rakastunut siihen kauppaan ja suosittelen edelleen sitä kaikille. Cyberdogista on lisää edellisessä Lontoo-postauksessani.

Kävimme Piccadilly Circusta lähellä sijaitsevassa China Town -osassa. Päätimme mennä sinne syömään ja päädyimme yhteistuumin japanilaiseen ravintolaan nimeltä Suki. Yksi asia on ainakin varma; ei enää ikinä siihen ravintolaan.

Ruoka oli taivaallista. Se suli suussa ja nautiskelimme juhla-ateriastamme. Surullista vain, että hyvä ruoka murskaantui huonon palvelun alle. En ole eläissäni kohdannut niin tahallisesti huonoa palvelua kuin tässä ravintolassa. Tarjoilijatar katsoi tylsistyneenä pois päin meistä tilausta tehdessä ja tutkiskeli kynsiään. Yhdet annoksista olivat väärät ja kaiken huippu oli laskun jakaminen. 

Lontoossa on yleistä, että koko pöydän tilaukset laitetaan yhdeksi isoksi laskuksi ja jokainen sitten maksaa omansa. Toisin kuin Suomessa, palvelumaksu on erikseen luokiteltu. Tarjoilijatar käski meidän asiakkaiden itse laske päässämme kuuden hengen ruokailut(noin 140 euron lasku). Koko ajan hän istui vieressä mököttämässä ja lopulta kyllästyneenä meidän hitauteen haki meille laskimen. Kaiken tämän lisäksi meidän piti maksaa 15 euron palvelumaksu tarjoilusta, jossa ei ollut kyllä mitään maksamisen arvoista. Olo ravintolassa ei ollut kyllä yhtään tervetullut ja myöhemmin luettuamme sen arvosteluja päättelimme, ettei tarjoilijalla ollut vain huono ilta. 

Matkustimme välillä tapaamaan ystäviämme ja metromatkat sujuivat jouhevasti oyester-kortteja käyttäen. Oyestereita voi ostaa jokaiselta metroasemalta automaateista tai myyjiltä. Ne maksavat 5 puntaa ja niihin voi ladata niin paljon rahaa kuin halusi. Metrolla matkaaminen maksaa noin punnan enemmän kuin bussilla. Metrolla tosin pääsee nopeammin, joten joskus on ihan ok maksaa ylimääräistä jotta jää aikaa tehdä enemmän.

Metro tunneleissa on usein katusoittajia, kuten esimerkiksi kuvassa alhaalla oleva kaveri. Oli niin kova soittamaan rumbuja, että ihmiset innostuivat keskellä päivää tanssimaan. Siinä on jotain hienoa kuunnella taitavien soittajien musiikkia metrojen sokkeloita tallatessa. Näille tyypeille tuleekin heitettyä muutama kolikko taskusta.

Kävimme ystäväni työpaikalla Waterloonissa. Hän työskenteli baarissa nimeltään The White Hart. Mukava paikka, ei mitään pahaa sanottavaa. Siellä tuli kokeiltua ensimmäistä kertaa elämässäni mansikkaolutta. Tuotteen nimi oli Früli ja makuelämys oli hämmentävä hyvällä tavalla. Kannattaa kokeilla, löytyy Lontoosta monestakin paikkaa hanasta.

Viimeisenä päivänä, jolloin meillä oli lento, lähdimme käymään Sherlock Holmes -museossa. Baker Streetin aseman uloskäynnin luona tiesimme olevamme jo oikessa paikassa, koska yllä oleva patsas katseli meitä arvostelevasti. Teki varmaan analyysia tyttöporukan mielen tiloista.

Sherlock Holmes -museo ei ole kaukana metro-asemasta. Alla olevassa kuvassa näkyy musta oviaukko, jonne ihmiset jonottaa. Se on itse museo ja vihreä tila on Sherlock -kauppa. Kaupasta pitää ensin käydä ostamassa lippu museoon ja vasta sitten mennä jonottamaan. Lippujen hinta oli noin 6 puntaa. Vaikka jono näyttääkin pitkältä, pääsimme suht nopeasti sisään. Kuitenkin kannattaa varautua varsinkin ruuhka-aikoina jonottamiseen.

Museo on monikerroksinen asunto, joka on lavastettu Sherlockin kodiksi. Museossa oli vaikea erottaa oikeaa antiikkia lavastetuista jutuista, mutta museossa oli hienoa se, että hetkeksi uppoitui Holmesin seikkailujen maailmaan. Museossa kunnioitettiin kirjojen tarinoita ja meidän matkaseurueessa olikin oikea Sherlock -expertti, joka osasi kertoa meille yhtä sun toista esineistä ympärillämme.

Sherlock Holmesin makuuhuone, pahiksien muotokuvat

Ylimmässä kerroksessa oli vahanukkeja, jotka esittivät eri hahmoja ja tilanteita kirjoista. Osa niistä oli jotenkin pelottavia, koko ajan odotti että joku niistä liikahtaa. 

Alakertaan takaisin tullessa kävimme uudelleen kaupassa ostamassa matkamuistoja ja tuliaisia. Siellä oli  kaikkea hienoa myynnissä, mitä ei valitettavasti olisi saatu millään mukaamme koti-Suomeen. Vaikka kauppa olikin täynnä Sherlock Holmes -turistitavaraa, siellä oli myös vain tyyliin sopivia asioita. Itselleni matkaan lähti suklaata ja poliisipilli-avaimenperä.

Sherlock Holmes -museon jälkeen olikin aika matkata jo lentokentälle. Lontoo jälkee alkaa aina kaivata ihmisten avointa ja iloista mieltä, sekä heidän auttamisen halua. Jos hetkeksikin pysähtyy kadulle ja näyttää siltä, että on eksyksissä niin sekunnissa on tarjoamassa apuaan. Niin kuin yksi matkakumppani sanoi; "aina kun tulee Lontooseen, on 

 kuin olisi tullut kotiin."